Kiitos!

Kuva: Alli Alavaikko

Päivän ylin lämpötila: + 22

Päivän alin lämpötila: + 18

Tuulee: kyllä

Tunnelma: haikea, väsynyt ja onnellinen

Kaikki leiriviikot loppuvat aikanaan, vaikka välillä aurinkoiset päivät ovatkin sekoittuneet toisiinsa aamupuuron kaltaiseksi liisteriksi, on väsyttänyt ja mieli on haikaillut lämmintä suihkua, omaa sänkyä tai lempiravintolan ruokaa. Viikko tuntuu silti enemmänkin kahdelta räpäyksenomaiselta päivältä, jotka humahtivat ohi samalla yllättävyydellä kuin korikiipeilyn torni kaatuu alta. Yhtäkkiä ei ole enää valmista leiriruokaa, täytyykin itse kokata. Yhtäkkiä aamu ei alakaan auringon paahtamassa teltassa aamuseitsemältä, vaan sälekaihtimet tai pimennysverhon voi sulkea. Yhtäkkiä samat, tutuiksi käyneet naamat eivät kävelekään enää vastaan. Miksi vastaantulijoilla ei ole huiveja? Miten lippukunnan tunnistaa ilman niitä? 

Ainiin, leirikuplan ulkopuolella kaikki eivät ehkä olekaan partiolaisia. Leirikuplan ulkopuolella on ikäviä uutisia, sadepilviä ja nousevia tartuntalukuja. Mutta märehditään sitä joskus myöhemmin ja hypätään vielä viimeisen leiripäivän tunnelmiin! 

Tiistaina seikkailijoiden ja tarpojien oli siis aika purkaa majoitteet, pakata tavarat ja valmistautua lähtöön. Suurimmalla osalla päällimmäisenä mielessä taisi olla se, että on kiva lähteä kotiin, mutta hetken palautumisen jälkeen voisi olla taas uusi leiri. Jotkut haluaisivat vielä jäädä. Jotkut olisivat halunneet jo lähteä. Joka tapauksessa nopean kyselykierroksen vallitseva mielipide oli se, että Avaralla viihdyttiin, ja tällainen isompi alueleiri voitaisiin järjestää useamminkin.

Kuvat: Alli Alavaikko

Leiriläisten lähdettyä jäivät jäljelle vain halukkaat ROK-kurssilaiset ja johtajat. Tuntui hiljaiselta. Niitty oli tyhjentynyt teltoista ja kukaan ei tullut enää nykimään hihasta, että pääsisikö uimaan tai milloin on ruoka tai olenko nähnyt hävinnyttä tavaraa X. Niin se vain on, että johtajat ehkä tekevät leirin, mutta lapset sen oikeasti tekevät tarttuvalla energiallaan ja innokkuudellaan. Eivät johtajatkaan aivan täysin masentuneet seikkailijoiden ja tarpojien lähdöstä, sillä heille oli varattu ajatukset muualle ohjaavaa aktiviteettia. Samoajat, vaeltajat ja aikuiset eli leirin mahdollistajat pääsivät mm. ottamaan rentouttavia jalkakylpyjä ja kasvonaamioita, painamaan leirituotteita ja valmistamaan kylpypalloja. 

Kuvat: Alli Alavaikko

Kuvat: Selma Vapaatalo

 

Kuva: Alli Alavaikko

Lopuksi on vielä kerran syytä kiittää ihan kaikkia upeasta leiriviikosta (tai joidenkin tapauksessa melkein kahdesta viikosta raksoineen ja purkuineen). Monet ovat käyttäneet kesälomansa tai vähintäänkin aikaa ja vaivaa mahdollistaakseen leirielämyksen nuoremmille. Joku voisi vähän ihmetellä sitä, ehkä syystäkin. Eikö sille vapaa-ajalle parempaakin käyttöä löytyisi? Kyse on kuitenkin pohjimmiltaan siitä, että tämä antaa aina enemmän kuin ottaa. Joskus sen huomaa vasta vähän myöhemmin, enimmän väsymyksen kaikottua, mutta aina sen huomaa. Ehkä meihin on sisäänrakennettuna se, että kun tekee toiset onnellisiksi, siitä riittää aika paljon itsellekin. 

Ja niitä onnellisia hetkiä on riittänyt. Sudenpentu, joka on selättänyt koti-ikävän ja lähtee leiriltä iloisin mielin, melkein kaikki tavarat mukanaan. Seikkailija, joka selviää elämänsä ensimmäisestä haikista ja hänen vartionsa kaiken lisäksi voittaa. Tarpoja, joka on saanut vaikka kuinka monta uutta ystävää ja leirin jälkeenkin aiotaan nähdä. Samoaja, joka on toiminut ensimmäistä kertaa leirillä johtajan ominaisuudessa ja kantanut vastuuta. Vaeltaja, joka on ottanut hoidettavakseen ison pestin ja ylittänyt itsensä. Aikuinen, joka on toiminnallaan mahdollistanut, tukenut, auttanut ja näyttänyt esimerkkiä. 

Avaraa suunniteltiin kauan, sitä odotettiin kauan, sen toteutumista epäiltiin, siihen uskottiin taas, ja nyt se on ohi. Tunnelmiin voi onneksi palata aina valokuvien, videoiden ja blogin välityksellä, ja aftermoviekin on tulossa. Avaran leiribiisissä lauletaan sanat  "vielä et kotiin palaa." No nyt palaat, ja olo on tyhjä, mutta kuitenkin niin täysi. 

Kiitos. 

Kuvat: Alli Alavaikko

Teksti: Riikka Juhas / Kuksat